Kaipaan perhettäni

”Oli vaikeaa jättää vaimoni ja muut lapseni kotimaahan, se on suurin suruni. Mutta minun ja 13-vuotiaan poikani oli lähdettävä kun Isis olisi muuten rekrytoinut meidät. En halua olla tappaja. En halua, että poikani on tappaja, hän on vielä lapsi. Isis vangitsi minut kun kieltäydyin ja kidutti monta päivää. En halua puhua siitä. Kun pääsin vapaaksi, oli pakko lähteä, emme uskaltaneet jäädä. Vaimoni ja nuoremmat lapseni joutuivat jäämään kotimaahan, koska perheeni ja sukuni varat eivät riittäneet koko perheen pakomatkasta maksamiseen salakuljettajalle.

Asumme vastaanottokeskuksessa poikani kanssa. Toivon pääseväni pian suomenkielen kurssille. Poikani on aloittanut koulun, se tekee hänelle hyvää. Vaikka koen olevani nyt turvassa, minulla on paha olla. Pelkään, että emme saa oleskelulupaa ja joudumme palaamaan kotimaahan – kuinka meidän sitten käy? Olen usein väsynyt ja surullinen. Ahdistavat kokemukset palaavat mieleeni painajaisunina. Välillä ikävöin perhettäni niin paljon, että en oikein pysty edes hengittämään. En aina jaksa poikani kanssa, hän on välillä hyvin vaikea. Tiedän, että hän on hyvä poika, mutta hän on myös surullinen, koska kaipaa kovasti äitiään ja sisaruksiaan.”

arjen-tarinoita-tekstikuvat-oikea

Isän tilanne alkoi pikkuhiljaa helpottua, kun hän pääsi vastaanottokeskuksen lähetteellä tapaamaan Kidutettujen kuntoutuskeskuksen työntekijöitä, sai apua ja hoitoa. Vastaanottokeskuksen ja vapaaehtoisten järjestämä kielikurssi toi alkuvaiheen odottelun jälkeen arkeen kaivattua rytmiä ja rutiineja. Vähän myöhemmin isä sai Miessakkien kautta Suomeen jo kotoutuneen maahanmuuttajataustaisen miehen tukihenkilöksi, jonka kautta hän tapasi paljon muitakin paikallisia.
Poika piristyi, kun pääsi jatkamaan jo kotimaassa aloittamaansa tärkeää painiharrastusta paikalliseen urheiluseuraan, joka järjestää paljon muutakin toimintaa ja tapahtumia. Treenit tuovat jatkuvuutta uudessa kotimaassa, missä koulu, kieli ja muu on vielä uutta.

arjen-tarinoita-tekstikuvat-oikea

Vastaanottokeskuksen työntekijä teki naisen kanssa Suomen Punaisen Ristin välittämän henkilöhaun, mikä antaa toivoa aviomiehen löytymisestä, vaikka se voikin kestää eikä tuloksesta ole varmuutta.
Ennen synnytystä nainen tapasi kaksi kertaa vapaaehtoisen synnytystukihenkilön eli doulan, jonka kanssa puhuttiin raskaudesta ja synnytyksestä. Doula oli tukena myös synnytyksessä. Vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen äiti alkoi käydä lastensuojelujärjestöjen ja lähiseurakunnan vapaaehtoisten järjestämässä perhekahvilassa sekä kielikurssilla, jonne voi tulla pienten lasten kanssa.

Olen ihan yksin ja pian synnytän

”Odotan ensimmäistä lastani, tyttöä. Olen onnellinen, mutta myös surullinen, koska mieheni ei ole kanssani. En tiedä, missä hän on. Hän katosi matkalla. Olen huolissani siitä, onko hän kunnossa. Haluaisin hänet luokseni, iloitsemaan kohta syntyvästä lapsesta. Tuleva synnytys pelottaa minua. Siskoni synnytys kotimaassa oli vaikea, lääkäri tuli liian myöhään eikä vauvaa voitu enää pelastaa. Pelkään jos minun synnytykseni on vaikea ja tapahtuu jotain kauheaa, minulle tai vauvalle. En osaa edes suomea tai englantia, että voisin ymmärtää, mitä pitää tehdä tai sanoa, mihin sattuu. En edes tiedä, milloin minun täytyy lähteä sairaalaan. Minulla ei ole ketään, joka tulisi kanssani synnytykseen.”

Menetimme yhden rakkaistamme

”Tulimme pitkän matkan salakuljettajien avulla Suomeen. Tiesimme, että matka on vaarallinen, mutta jos olisimme jääneet kotimaahan, olisimme varmasti kuolleet. Meidän oli pakko ottaa riski. Minä ja mieheni teimme kaikkemme, että selviäisimme matkasta neljän lapsemme kanssa. Pieni vene ei kuitenkaan kestänyt myrskyä. Menetimme yhden rakkaista lapsistamme, kaikkein pienimmän. Mutta meidän on jaksettava kaikkien muiden lasten tähden.

Yritämme elää normaalia elämää vastaanottokeskuksessa. Siellä on ahdasta, ja olemme pienessä huoneessa. Mieheni käy suomenkielen opetuksessa, mutta minä en voi menn,ä koska lapsille ei ole hoitajaa. Lapsemme ovat levottomia, riitelevät paljon. He valittavat, että ei ole tekemistä. Yritän mennä ulos heidän kanssaan, mutta en tiedä, mihin suuntaan olisi mentävä, mitä voisimme tehdä. Kun olemme huoneessa kaikki päivät, niin vauvani tulee koko ajan mieleeni ja en jaksa keskittyä muihin lapsiini. Odotan vain, että mieheni tulee suomenkielen tunnilta ja auttaa minua. ”

arjen-tarinoita-tekstikuvat-oikea

Vanhempien mieliala koheni vähitellen, kun he pääsivät vastaanottokeskuksen lähetteellä omiin tapaamisiin Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskukseen. He saivat apua vaikeiden kokemusten ja menetyksen käsittelyyn, arjessa jaksamiseen ja tulevaisuuden toivoa. SPR:n ja kaupungin koordinoimia vapaaehtoisia saatiin lastenhoitoavuksi tapaamisten ja kielikurssin ajaksi. Sitä kautta perhe lähti myös seurakunnan järjestämälle leirille. Vapaaehtoiset veivät perheen leikkipuistoon, kirjastoon ja muihin alueen palveluihin. Äiti alkoi käydä Luetaan yhdessä –verkoston kielikurssilla, missä ei haitannut, vaikkei hän ollut kotimaassa päässyt kouluun kuin ihan pikkutyttönä.

arjen-tarinoita-tekstikuvat-oikea

Kunta löysi uudelle valmistavalle luokalle tilat ja opettajan melko lähellä vastaanottokeskusta sijaitsevaan kyläkouluun. Koulunkäynti piristi koko perhettä, vanhemmat iloitsevat tytön oppimisesta ja saattavat hänet mielellään kouluun. Punaisen Ristin LäksyHelpissä tyttö sai tukea läksyjen tekoon ja tutustui koululaisiin. Hänelle kerrottiin Tyttöjen talon vain tytöille tarkoitetusta tilasta ja toiminnasta, mutta jännitti liikaa mennä sinne yksin. Onneksi vapaaehtoinen lähti mukaan ensimmäisellä kerralla.

Haluaisin päästä pian kouluun

”Haluaisin niin kovasti päästä kouluun. Syyriassa kävin koulua, kunnes tuli sota, ja meidän oli pakko lähteä pakoon. Suomessa en ole päässyt kouluun, koska olemme siirtyneet vastaanottokeskuksesta toiseen. Siksi koulupaikkaa ei ole ehditty hankkia. Nyt olemme olleet samassa vastaanottokeskuksessa jo jonkin aikaa ja meille sanottiin, että jäämme tänne pidemmäksi ajaksi. Työntekijät yrittävät saada minulle koulupaikan, mutta missään koulussa ei ole tilaa. Minulle sanottiin, että ehkä seuraavan vuoden alussa pääsen kouluun. Mutta siihen on vielä niin pitkä aika! Monta kuukautta! Haluaisin oppia lukemaan ja kirjoittamaan paremmin ja tykkään kovasti matematiikasta. Haluaisin oppia myös suomea, että voisin auttaa äitiä ja isää kaikissa asioissa. Kiltti työntekijä on antanut minulle kirjan, jossa on koulutehtäviä. Mutta niitä on vaikea tehdä yksin eikä kukaan ehdi auttaa.”

Olen nähnyt isäni kuoleman

”Olen 11-vuotias poika ja asun vastaanottokeskuksessa äidin kanssa. Meidän elämä on ollut kyllä aika vaikeaa. Olen nähnyt, kun isäni ammuttiin kotimaassani, kotitaloni edessä. Sotilaat ampuivat. Näen siitä joka yö unta ja herään huutaen isää. Äiti nukkuu vieressäni ja halaa minua, pyyhkii kyyneleeni ja sanoo, että kaikki on hyvin. Mutta aina uni tulee uudelleen. En voi olla edes koulussa, kun sielläkin tulee paha olo. Joskus suutuin koulussa, kaadoin pulpetteja ja huusin. En tiedä miksi tein niin, en haluaisi tehdä niin. Emme puhu isästä äidin kanssa. Äiti on sanonut, että kun pahoista asioista puhuu koko ajan, niin ne eivät unohdu. Uskon äitiä. En halua tuottaa äidille huolta koska huomaan, että äidilläkin on paha olla.”

arjen-tarinoita-tekstikuvat-oikea

Poika pääsi pikaisesti lapsiin erikoistuneen psykologin vastaanotolle, jossa kävi muutaman kerran. Tämä helpotti jo jonkin verran poikaa, mutta hän sai silti jatkaa siellä käyntejä. Psykologi kannusti äitiä puhumaan pojan kanssa vaikeista tapahtumista vaikka se olisikin vaikeaa. Poika osallistui myös Ensi- ja turvakotien liiton turvapaikanhakijaperheille tarkoitetun projektin perhekahvilaan ja retkiin, yhdessä äitinsä kanssa. Näissä poika ja äiti nauttivat kaikesta kivasta ja nauroivat paljon pitkästä aikaa. Äiti sai apua Suomen Mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksesta. Pojan huoli äidin pahasta olosta helpotti kun hän tiesi, että äitikin sai apua. Pian poika meni takaisin kouluun. Painajaiset eivät lähteneet kokonaan pois, mutta vähenivät ja välillä poika näki hyviäkin unia.

mikä voisi auttaa työntekijää

Työntekijä ehti työpäivän lopuksi käydä perheen huoneessa. Selvisi, että äiti tarvitsisi tukea ja neuvoa vauvanhoitoon. Hänet ohjattiin Helsingin kaupungin terapeuttiseen vauvaperhetyöhön. Vastaanottokeskuksessa aloitettiin uusi käytäntö: keskuksen terveydenhoitaja alkoi järjestää kaksi kertaa kuussa yhteistapaamisen pikkulapsiperheille. Tapaamisessa perheet voivat kysyä terveydenhoitajalta lasten terveysasioista ja hyvinvoinnista. Tapaamisissa on tarvittaessa tulkkeja tai vapaaehtoisia tulkkaamassa. Myös doulia hyödynnetään tapaamisissa. Perhetapaamiset ovat vähentäneet perheiden huolta lapsista ja kyselyjä keskuksen vastaanottotiskillä. Keskuksessa on alettu mainostaa lähialueen palveluja aikaisempaa aktiivisemmin. Vapaaehtoisia hyödynnetään perheiden saattamisessa niihin. Keskuksessa on alettu suunnitella säännöllistä toimintaa lapsiperheille yhteistyössä SPR:n ja Suomen Pakolaisavun vapaaehtoistoiminnan kanssa. Työntekijä pääsi puhumaan huolista ja turhautumisesta työnohjauksessa, mikä auttoi jaksamaan paremmin. Työntekijät ovat huomanneet, että mitä enemmän perheille on toimintaa, sitä paremmin he voivat.

En ehdi auttaa vaikka haluaisin

”Jatkuva kiire, en ehdi edes lounastauolle. Puhelin soi, mutta en ehdi vastaamaan koska jono vastaanottotiskin luukulla kasvaa koko ajan. Joku kysyy missä on terveysasema. Toinen haluaa tietää, milloin on poliisikuulustelu. Paljon papereita, kysymyksiä joihin ei aina ole vastauksia, ei yhteistä kieltä. Yritän vastata ja yritän ehtiä. Äiti tulee vauva sylissään kertomaan, että vauva on itkuinen. Haluaisin neuvoa ja tukea, mennä huoneeseen puhumaan ja katsomaan, mistä on kyse. Mutta seuraava asiakas odottaa jo papereiden kanssa. Nopeasti sanon äidille, että ehkä vauvalla on vatsavaivoja. Kannustan puhumaan asiasta neuvolassa. Seuraava neuvola-aika on kahden viikon päästä. Tutkiessani seuraavan asiakkaan käännytyspäätökseen liittyviä papereita mietin äitiä ja vauvaa. Jää paha mieli, kun ei ehdi auttaa ja on iso huoli vauvasta. Muilta työntekijöiltä ei voi pyytää apua koska heilläkin on kiire. Jos ennen töistä lähtöä ehtisin käydä huoneessa kuulostelemassa tilannetta. ”

Ensi- ja turvakotien liitto on valtakunnallinen lastensuojelun kansalaisjärjestö, joka auttaa turvattomissa oloissa eläviä lapsia ja perheitä sekä tekee perheväkivaltaa ehkäisevää työtä. Lapsiperhe turvapaikanhakijana –projektin tavoite on lisätä turvapaikkaa hakevien lapsiperheiden hyvinvointia.

Share This: